27.04.2015
Olet 8-vuotias. Seisot yksin pesäpallokentän laidalla. Tällä liikuntatunnilla pelataan pesäpalloa. Kavereita valitaan, ja sydämesi hakkaa rivissä. Sinut valitaan jälleen viimeisten joukossa joukkueeseen. Häpeät itseäsi, ja toivot olevasi jossain muualla.
40 vuotta myöhemmin työpaikalla: Saat kutsun esimiehen huoneeseen tavallisena torstaipäivänä. Sydän alkaa hakata, onhan firman talousvaikeuksista jo puhuttu.
Kuulet sanat jostain sumeana: ”Joudun valitettavasti kertomaan, että ikävä kyllä emme voi enää pitää sinua täällä hyvästä työpanoksestasi huolimatta.” Kyyneleet yrittävät tulla, mutta piilotat ne. Tai raivostut. Tai ehkä mikään ei tunnu miltään.
Lue koko juttu